 |
| Kuva kiteyttää hyvin viime aikojen tunnelmat. |
Terveiset täältä. Yhtenä palana edelleen. Alkaa usko ja toivo jo loppua ja tähän kohtaan rakkaus on hyödytön kapistus kun se ei ole tähänkään asti vielä tuottanut toivottua lopputulosta saapumisen suhteen! :D Koettelemusten viikko, tai puhutaan jo ajoista; vapusta lähtien pieni yrittänyt tehdä joka päivä tuloaan. Supistaa, juilii, jomottaa. Joka päivä. Limatulppakin irtosi ja se ei jättänyt epäilystä etteikö se se olisi ollut. Kaiken maailman eritteitä on ilmassa. (Kyllä, oli ihan pakko kertoa ;D )
Mutta ei niin ei. Tää mamma alkaa olla niin turhautunut että kulunut viikko mennyt lähes päivittäin itkupotkuraivareiden kanssa. Hormoneillahan ei tietenkään ole _minkäänlaista_ vaikutusta asiaan?
Miksikö olen tälläinen vaikka la vasta ensi viikolla? Siksi, että viikkotolkulla olin jalat ristissä ettei pikkuinen vain lähde syntymään ja nyt kun on lupa ollut tulla, ei tule kirveelläkään uhaten. Se, että tiedän että kohdunkaulaa ei ole jäljellä yhtään ja olen sormelle auki ja silti mitään lähtöä ei ole tullut. Lisäksi se, että joka päivä ilmoittaa merkkejä että nyt voisin tulla, mutta ei (supistaa, juilii, menkkajomottaa, särkee alaselkää jopa parin tunnin ajan ja sitten oireet loppuvat kuin seinään). Kärsivällisyys on sen vuoksi lopussa, että en kivuiltani saa nukuttua kuin 3-4h pätkissä - viime yö taisi olla ennätys ja vedin 5h putkeen ja tässä sitä kökitään taas hereillä. Minne on kadonnu mun 10-12h yöunet? Niistä ei ole pitkään aikaan ollut tietoakaan. (Tuskin edes on jatkossakaan, mutta saisin ainakin kivuitta nukkua ja juuri siinä asennossa kuin haluan, enkä sillä yhdellä tietyllä vasemmalla kyljellä tyynyjä tukena joka puolella. Ja sen jälkeen onkin jo niin kuuma että herää hikoiluun.)
Kivut, jotka mua kiusaavat, ovat jonkin sortin hermosärkyä; rintalastan alla on spotti mikä puutuu ja kipeytyy, lieneekö pikkuisen jalat monottanu sisäelimiin jotain pientä damagea. Synnäriltä eivät osanneet sanoa apua tähän kun kuitenkin vauvalla muuten kaikki hyvin. Täytyy siis kestää. Näihin kipuihinhan ei auta kuuma, ei kylmä eikä Panadol. Ainoastaan se, että nousee pystyasentoon ja sen jälkeen hyvällä tuurilla saa EHKÄ jommalla kummalla kyljellä nukuttua jonkin verran - edes koiran unta.
Meillä on myös paras mammaryhmä facebookissa, mitä toivoa voi. N. 50 hengen porukka, jossa on hyvä henki ollut valloillaan koko ajan. Kunnioitetaan toisiamme eikä ole tarvinnut tapella mistään aiheesta, vaikka on käyty paljon erittäin rakentaviakin keskusteluja. Nyt on vaan iskenyt se vauvakateus ja -katkeruus, että tuntuu pahalta olla siinä ryhmässä. Lähes 30 on saanut näin toukokuun 9. päivään mennessä vauvansa. Aikamoisia tilastoihmeitä siis ollaan. Siirtymävaihe siis mammaryhmässä on itselle ollut kovin raskasta, mutta olen lohduttanut itseäni sillä, että kohta kaikilla on niskakakkamytyts sylissään ja sängyt ja sohvat haisee pelkälle maidolle :-) Tästäkin asiasta ollaan sielä puhuttu avoimesti ja moni allekirjoittaa tämän; yritetään nyt vain setviä tämä siirtymävaihe siihen, että kaikilla nyyttinsä sylissä. <3
Luulen, että lähes jokainen raskaana oleva voi myös samaistua siihen, miten ÄRSYTTÄVÄÄ on se, kun ihmiset kyselevät joko jokoa ja eikö vieläkään?. No ei. Ei niin ei. "Kun tässä ollaan niin jännityksessä ja malttamattomia odottamaan." Ai. Te olette malttamattomia. Kiva. Mulla on ihan fine olla tässä kipujen ja valtavan eturepun kanssa jonka nyt vain haluaisi jo pois ja sen oman nyytin siihen tuhisemaan. Omalla kohdallani voin ainakin kertoa, että kerrotaan kyllä, kun jotain tapahtuu. En usko, että vuoden päästä lisäämme 1-vuotiskuvaa julkiseksi ja totea että "Surprise!".
Tiedän, että jokainen raskaus on täysin erilainen ja uniikkinsa. Sitä vaan kuitenkin tulee verrattua itseä paljon muihin; miten helpolla toiset pääsevät, miten helpolla toiset vain saavat sen nyytin syliinsä. Miten toisilla oireet alkavat kuin salama kirkkaalta taivaalta ja toisilla ilmoittaa tulostaan päivittäin mutta mitään ei tapahdu kuitenkaan. Tässä vaiheessa moni sanoisi mulle: "Sun pitää rentoutua ja olla ajattelematta asiaa." Juu, olen koittanut sitäkin - uskokaa tai älkää niin olen tämän kaiken patoutumien keskellä ollut todella rentoutunut ja ajattelematta asiaa, ollut myös hyvin hyvin tyynenä että kaikki aikanaan. Nyt vaan ei jaksa enää sitäkään. Ei auta siis häärääminen kaikkialla tuhat rautaa tulessa, eikä auta rentoutuminen. Kyllä, tulee kun on tullakseen mutta MALTTAMATON täällä hei!
Tuntuu myös itsestä pahalta olla tälläinen hormonihirviö. Jotenkin tuntuu, että viime aikojen omat turhautumiset ja raivoamiset on vetänyt ihmisiä kauemmaksi musta. Ehkä heilläkin alkaa mitta täyttyä siihen, etten jaksa olla iloinen tekopirteä vaan olen sen sijaan kuin perseeseen ammuttu karhu ja valitan jatkuvasti. Suurimmat pointsit Paapille, että on jaksanut ja oletettavasti jaksaa tätä raivoamista ja turhautumista vielä loppuun saakka.
Kaiken kaikkiaan raskaus on uniikki kokemus, sitä ei voi sanoin kuvailla ja selittää toiselle, joka ei ole ikinä ollut raskaana. Tämä 9kk on ollut hienoa aikaa, olen oppinut paljon itsestäni, mutta kyllä tässä loppuvaiheessa sen odottavan aika on pitkä ja toivoisi vain sitä palkintoa jo syliinsä. Ajat eivät tule vauvan myötä helpottumaan, ne muuttuvat ja niihin sopeudutaan. Niin olen näinäkin kipuaikoina pyrkinyt sopeutumaan, vaikka tuntuu että se oma pää on hajoamispisteessä.
Pyydän anteeksi käytöstäni ja tätä hormoneita huhkuvaa päivitystä, toivottavasti ymmärrätte! Haluan myös sen sanoa, että kun vauva syntyy, ilmoitamme kyllä kun vauvaa saa tulla katsomaan. En välttämättä jaksa uutta joko joko -kierrosta syntymän jälkeen, varmasti raskas ja voimia vievä kokemus koko synnytys muutenkin. Toivon myös, ettei meille tehdä yllätysvierailuja, vaan tiedustellaan, onko sopiva hetki tulla kylään (onko muita vieraita, onko vauva hereillä tai onko edes äiti hereillä!) :)
P.s. Helpotti kummasti kun sai tämän kaiken kirjoittaa ylös. Suosittelen siis hyvänä hermojen purkukeinona kirjoittamista!
